perjantai 14. helmikuuta 2014

ELÄMÄNI ON KAUHUELOKUVA

Kuva:Niki

Eilen oli helmikuun kolmastoista päivä ja olin kotona kuumeessa. Minulla ei ollut yskää, nuhaa eikä kurkku kipeä vain kova kuume. Muistikuvani mukaan olen jo muutamana talvena sairastunut tähän samaan aikaan  tai minulle on sattunut tapaturma. Kaivoin äsken kaikki vanhat kalenterit esille ja huomasin, että tämä sairastumissykli on alkanut vuoden 2010 jälkeen.
 
Aloitin nykyisessä työpaikassani 2008 helmikuussa. Ensimmäiset kaksi vuotta uudessa työpaikassani menivät kuin sumussa koska surin avioeroani. (Kihlajaispäiväni oli muuten...  arvatkaa mikä?) Päästyäni eron aiheuttamasta surusta tolpilleni "yläkerran isäntä" päätti vetää konkreettisesti jalat altani.

Työmatkalla, Korkeavuodenkadulla mursin oikean olkapääni, liukastumisen seurauksena. Onnettomuudesta seurasi pitkä sairausloma. 
Tapaturma tapahtui 13:sta päivä tammikuuta 2011, leikkaushaavaani laitettiin 13 tikkiä, jotka poistettiin helmikuun ensimmäinen päivä Terveyskeskuksessa, huoneessa numero 13.

Viime vuonna 2013 minut leikattiin naistenlikalla 13 helmikuuta!

Tuli mieleeni, että nyt kun olen kuumeessa kotona, niin onko mahdollista, että kroppani viettää jonkinlaista traumaattisen kokemuksen muistopäivää? 

Eilen 13.02. olisi ollut myös syöpäkontrollipäiväni naistenklinikalla. Mikä omituinen sattuma, että kontrolli osui juuri kolmanneksitoista päiväksi.

Olen huomioitteni takia pois tolaltani. Pohdin, että onko minulle ennalta määrätty kohtalo johon en voi itse vaikuttaa? 

Elän todella kummallisessa syklissä, joka on alkanut 2008. Ilmeisesti minun ei kannata edes stressata ensi vuoden tammi-/ helmikuun tapahtumia. Jos kohtaloni on määrätty etukäteen ei taisteleminen tai pakeneminen taida auttaa?

En muista esimerkiksi isosta avoleikkauksesta, Naistenklinikalla oikeastaan mitään. Luulen, että ikävät traumaattiset muistot leikkauksista ja tapaturmasta, jotka olen onnistunut pyyhkimään mielestäni, ovat tallentunut kroppaani. Minä en muista mutta kehoni muistaa. 

Olemistani leimaa nykyisin loputon kiire, yliviritystila ja epämääräinen stressi. Tunnen ansaitsevani jo jotain parempaa, tuota parempaa en osaa kuitenkaan tarkentaa. Olen kadottanut itseni ja oikeat kysymykset.

Sunnuntailapsi sisälläni on kauhuissaan.

Sophia - Nerina Pallot

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksilöllistä huomiota Tšupukalle voit jakaa täällä!