maanantai 15. huhtikuuta 2013

HUMANS OF HELSINKI


Kuva: Eugene Farrell

Irlantilainen valokuvaaja Eugene Farrell pysäytti minut kadulla ja pyysi, että hän saisi ikuistaa minut. Emmin hetken koska kundilla oli niin hieno kamera, että arvasin lopputuloksen. Näyttäisin ikäiseltäni.

Tyyppi oli kuitenkin hirmu kiva ja suostuin malliksi hän sanoi vielä, että muut kuin hän päättävät, että julkaistaanko kuva. Ajattelin, että siitä tulee kuitenkin niin huono, että sitä ei laiteta Humans of Helsinki sivustolle, mutta siellähän se nyt on ja näytän juuri siltä miltä epäilinkin, 60-vuotiaalta. Rakastan kännykkäkameroita ja halpoja pokkareita niillä saa sen verran suttuisia kuvia, että näytän siltä miltä haluankin eli n. 40-vuotiaalta.

Valokuvaaja halusi, että kerron hänelle elämänopetukseni. No kerroin Eugenelle mielestäni loistavan tarinan, mutta koska sen ydin hukkui käännöksessä niin esitän sen lukijoilleni nyt uudestaan kokonaisuudessaan. Tarina on pitkä ja liittyy lapsuuteeni jonnekin 1950-luvulle.

ELÄMÄNOPETUS

Asuin pienessä kirkonkylässä lapsuuteni. Kotini sijaitsi lähellä rautatietyömaata. Minulla oli tietenkin ehdottomasti pääsy kielletty rautatietyöläisten parakkialueelle, jossa miehet asuivat viikot rakentaessaan rautatietä.

Eräänä aamuna olin taas omilla teilläni ja kulkuni vei taianomaisesti parakkialueelle. Haapasaaren Elli oli juuri viimeistelemässä parakkien siivousta ja pesi ulkoportaita. Ihailin Ellin suurta pyllyä ja samaan aikaan kuumeisesti mietin kuinka pääsisin livahtamaan hänen tietämättään sisälle parakkiin.


Tilaisuus tarjoutuikin aika nopeasti ja pääsin livahtamaan Ellin ohi sisälle. Parakissa oli verhot ikkunan edessä, muttaa verhojen lomasta siivilöityi auringonvalo ruokapöydälle, jonka päällä oli maailman ihanimpia tavaroita. Sellaisia mitä pienen tytön elämän aikana en ollut kuunaan nähnyt.

Pöydällä oli sokeritoppa se oli tyypillinen sokerinmuoto 1950-luvulla. Sokeritoppa oli tötterömäinen ja siitä murrettiin paloja sokerisaksilla. Sokeritopat olivat isoja ne painoivat viidestä kilosta, viiteentoista.


Lisäksi huomasin pöydällä korttipakan ja kuivamustekyniä.
Pyörittelin kuivamustekynää hetken kädessäni auringonvaloa vasten ja huomasin, että kynän sisällä oli jotain nestettä ja kaunis nainen pikku bikineissä. Kallistin kynää ja suureksi hämmästyksekseni nainen riisuuntui bikineistä ja kun kallistin kynää toiseen suuntaan nainen pani uikkarit takaisin päälle. Aivan ihmeellistä, tämä tapahtui aikaan jolloin kotonamme ei ollut vielä televisiota, ainoastaan putkiradio.


Korttipakkakaan ei ollut mikään tavallinen. Olinhan nähnyt pelikortteja ennenkin. Nämä kortit olivat koristeltu kauniilla vähäpukeisten tätien kuvilla ja joillakin ei ollut ollenkaan vaatteita helmet vaan kaulassa ja korkeakorkoiset kengät.


Tuumailin parakissa miten saisin kaikki nämä ihanat tavarat itselleni kun kotona oli opetettu, että toisen omaa ei saa ottaa ilman lupaa. Raavin hetken päätäni ja yritin ratkaista ongelmaa sitten keksin, että minä vaihdan tavarat itselleni.

Aloin riisuuntumaan parakissa. Ensin esiliina ja pikku mekko jotka taittelin huolellisesti pöydälle, sitten lohenvärinen aluspaita jossa oli sukkaremmit, puuvillaiset alushousut, pitkät puuvillasukat ja lopuksi asettelin pienet kuraiset ja kuluneet kenkäni vaatepinon viereen sekä valkoiset rusettinauhani jotka kiinnittivät uppiniskaiset hiukseni.


Seuraavaksi asettelin kuulakärkikynät korva taakse, olin nähnyt kuinka isäni piti aina holkkitupakkaa, Saimaata tai Työmiestä korvan takana ja toimin samoin. Sokeritoppa kainaloon ja pelikortit kädessäni lähdin aarteineni kotiin, nakupellen asussa. Äitini tuli puolessa matkassa vastaan hän oli etsinyt minua jo kaikkialta pihapiirissä ja arvasi, että olen tapani mukaan pahoilla teillä. Äitini järkyttyi syvästi alastomuudestani ja tavaroista joista hän heti tiesi, että ne eivät kuuluneet minulle.

Selkäsaunahan tästä kaikesta koitui ja näin minä opin, että ei edes VAIHTAMINEN kannata.

Pink Martini - Amado Mio


3 kommenttia:

  1. Kiitos taas kerran koskettavasta tarinasta!
    Sinä olet todella ansainnut paikkasi Humans of Helsinki -sivustolla...tai vaikka Humans of Earth.

    VastaaPoista
  2. Miten olenkaan ollut pimennossa! Näin hyvä blogi mennyt aivan ohi. Hienoa, että nyt löysin tänne.

    VastaaPoista

Yksilöllistä huomiota Tšupukalle voit jakaa täällä!