sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

UNYPL



Internetissä on paljon fantastisia valokuvasivustoja ihmisistä joita on kuvattu kadulla. Yleensä kuvissa on kysymys muodista ne ovat niin sanottuja "Street Fashion" - saitteja. Itse pidän kaikkein kiinnostavimpana "The Underground New York Public Libary" - sivustoa.

UNYPL sisältää kuvia ihmisistä jotka matkustavat NYC:in metrossa ja lukevat kirjoja.
Ourit Ben-Haim on valokuvaaja ja koko idean äiti. Olen hänelle vilpittömästi kade tästä loistavasta ideasta ja upeasta toteutuksesta.

Sivusto on startannut vuonna 2008 ja marokkolaissyntyinen  Ourit Ben-Haim ei ole koskaan omien sanojensa mukaan opiskellut valokuvausta vaan kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja historiaa.














Canned Heat - On The Road Again





tiistai 23. huhtikuuta 2013

KATARIINA SOURI

Kuva: Anzi
Katariina Souri on avannut Helsingin, Annankadulle (Annankatu 11) ihastuttavan putiikin. Liikkeessä myydään Katan omin käsin valmistamia uniikkeja tuotteita.
Asiakkaalla on mahdollisuus paitsi ostaa fyysisiä tuotteita, myös nauttia kaupassa aistiensa kokemuksista.

Tuotteet on tarkoitettu kauneutta ja taidetta rakastaville ihmisille. Myytävänä on maalauksia, huonekaluja, koriste-esineitä, sisustustekstiilejä, vaatteita ja koruja.

Bongasin tämän KATARIINA SOURI liikkeen työmatkallani ja sen identiteetissä on jotain magneettista, koska aamu toisensa jälkeen huomaan seisovani näyteikkunan takana. Veikkaan, että chakraenergiani on rankan talven jälkeen mennyt epätasapainoon ja elämässäni on ollut liian vähän väriä. Väriterapioin itseäni nyt aamuisin Sourin näyteikkunan takana. Kata käyttää töissään vahvoja sävyjä kuten punaista, sinistä ja turkoosia. Punainen väri liitetään yleensä iloon, voimaan, rakkauteen ja jopa intohimoon. Olen huomannut, että tulen aina hyvin iloiseksi kun tuijottelen hetken vaikkapa ikkunassa seisovaa punaista keinuhevosta.

Kuva: Anzi

Katan valmistamat tuotteet ovat ainutlaatuisia ja ajattomia jopa arvaamattomia.
Mosaiikeilla päällystetyissä talonpoikaistuoleissa, jotka ovat todella huolellisesti valmistettu on mielestäni todellista arjen glamouria.
Olen aina pitänyt mosaiikkitöistä ja utelinkin Katalta mistä hän on saanut innoituksen mosaiikkiin ja onko hänellä kenties jotain koulutusta hommaan?

Kuva: Anzi
Kata kertoi, että vierailtuaan Barcelonassa parikymmentä vuotta sitten hän vaikuttui kovasti Antoni Gaudin töistä. Katariina teki ensin innostuksissaan kokeiluja omin päin, mutta ruokahalu kasvoi syödessä ja niinpä hän hakeutui kursseille. Irene Sairila, Suomessa toimi Katan opettajana ja kun peruskurssit olivat ohi hän hakeutui Italian Ravennaan. Ravennassa Kata opiskeli perinteisiä tekniikoita mm. lattiamosaiikin tekoa. Ravennaa kutsutaan maailman mosaiikkipääkaupungiksi eikä kuulemma turhaan, Kata toteaa vielä, että Ravennasta löytyy uskomattoman upeita bysanttilaisia mosaiikkeja.

Katariinalla on monta rautaa tulessa ja nyt hän on vielä yksityiyrittäjäkin luulisi, että minkään uuden oppiminen ei enää olisi mielessä, mutta niinpä vain häntä kiehtoisi vielä oppia tekemään lyijylasitöitä.

Kuva: Anzi
Mosaiikkitöihinsä Kata etsii pohjia esim. kirpputoreilta ja romukaupoista.  Katan putiikissa on useita mosaiikilla päällystettyjä esineitä kuten keinuhevonen, maitotonkka, sovitusnukke ja talonpoikaistuolit. Katan kotona odottaa kuulemma vanha huopahattu mosaiikkikuorrutusta.
Hattu pitäisi kovettaa ja pinnoittaa lasikuidulla ennen kuin mosaiikit asennetaan. Mosaiikin teko on taiteilijan mielestä työlästä, mutta hauskaa ja jopa rentouttavaa.

Talonpoikaistuoli josta kovasti pidän on ensin hiottu, saumattu, maalattu ja lopulta päällystetty mosaiikilla. Mosaiikkituolin lopulliseen asuun meni neljä päivää en uskaltanut kysyä hintaa, mutta minun mielestäni sen on oltava kallis on siinä niin paljon työtunteja takana.

Kuva: Anzi
Kiinnitin myös huomioni upeisiin kaulakoruihin jotka Kata oli valmistanut yhteistyössä Modo Mion, Minna Toivosen kanssa. Kaulakoruissa on neitsytkuningattarien kuvia jotka ovat Katan maalauksia.
Inspiraationa kaulakorujen kuningatarhahmoihin on ollut Elisabeth I.
Koruissa esiintyvät Queen Ebony ja Queen Ivory ne eivät ole kuitenkaan esikuvansa näköisiä vaan taiteilijan vapaudella maalattuja versioita.
On jotenkin mahtavaa, että osoite on Annankatu ehkä Katan liikkeen suojelupyhimys on Ison-Britanian kuningatar Anna, joka hallitsi myös aikoinaan Irlantia ja Skotlantia.
Ainakin minä toivotan vilpitöntä onnea, suojelusta ja menestystä tälle toimeliaalle nuorelle naiselle.

James Blake - Overgrown




maanantai 15. huhtikuuta 2013

HUMANS OF HELSINKI


Kuva: Eugene Farrell

Irlantilainen valokuvaaja Eugene Farrell pysäytti minut kadulla ja pyysi, että hän saisi ikuistaa minut. Emmin hetken koska kundilla oli niin hieno kamera, että arvasin lopputuloksen. Näyttäisin ikäiseltäni.

Tyyppi oli kuitenkin hirmu kiva ja suostuin malliksi hän sanoi vielä, että muut kuin hän päättävät, että julkaistaanko kuva. Ajattelin, että siitä tulee kuitenkin niin huono, että sitä ei laiteta Humans of Helsinki sivustolle, mutta siellähän se nyt on ja näytän juuri siltä miltä epäilinkin, 60-vuotiaalta. Rakastan kännykkäkameroita ja halpoja pokkareita niillä saa sen verran suttuisia kuvia, että näytän siltä miltä haluankin eli n. 40-vuotiaalta.

Valokuvaaja halusi, että kerron hänelle elämänopetukseni. No kerroin Eugenelle mielestäni loistavan tarinan, mutta koska sen ydin hukkui käännöksessä niin esitän sen lukijoilleni nyt uudestaan kokonaisuudessaan. Tarina on pitkä ja liittyy lapsuuteeni jonnekin 1950-luvulle.

ELÄMÄNOPETUS

Asuin pienessä kirkonkylässä lapsuuteni. Kotini sijaitsi lähellä rautatietyömaata. Minulla oli tietenkin ehdottomasti pääsy kielletty rautatietyöläisten parakkialueelle, jossa miehet asuivat viikot rakentaessaan rautatietä.

Eräänä aamuna olin taas omilla teilläni ja kulkuni vei taianomaisesti parakkialueelle. Haapasaaren Elli oli juuri viimeistelemässä parakkien siivousta ja pesi ulkoportaita. Ihailin Ellin suurta pyllyä ja samaan aikaan kuumeisesti mietin kuinka pääsisin livahtamaan hänen tietämättään sisälle parakkiin.


Tilaisuus tarjoutuikin aika nopeasti ja pääsin livahtamaan Ellin ohi sisälle. Parakissa oli verhot ikkunan edessä, muttaa verhojen lomasta siivilöityi auringonvalo ruokapöydälle, jonka päällä oli maailman ihanimpia tavaroita. Sellaisia mitä pienen tytön elämän aikana en ollut kuunaan nähnyt.

Pöydällä oli sokeritoppa se oli tyypillinen sokerinmuoto 1950-luvulla. Sokeritoppa oli tötterömäinen ja siitä murrettiin paloja sokerisaksilla. Sokeritopat olivat isoja ne painoivat viidestä kilosta, viiteentoista.


Lisäksi huomasin pöydällä korttipakan ja kuivamustekyniä.
Pyörittelin kuivamustekynää hetken kädessäni auringonvaloa vasten ja huomasin, että kynän sisällä oli jotain nestettä ja kaunis nainen pikku bikineissä. Kallistin kynää ja suureksi hämmästyksekseni nainen riisuuntui bikineistä ja kun kallistin kynää toiseen suuntaan nainen pani uikkarit takaisin päälle. Aivan ihmeellistä, tämä tapahtui aikaan jolloin kotonamme ei ollut vielä televisiota, ainoastaan putkiradio.


Korttipakkakaan ei ollut mikään tavallinen. Olinhan nähnyt pelikortteja ennenkin. Nämä kortit olivat koristeltu kauniilla vähäpukeisten tätien kuvilla ja joillakin ei ollut ollenkaan vaatteita helmet vaan kaulassa ja korkeakorkoiset kengät.


Tuumailin parakissa miten saisin kaikki nämä ihanat tavarat itselleni kun kotona oli opetettu, että toisen omaa ei saa ottaa ilman lupaa. Raavin hetken päätäni ja yritin ratkaista ongelmaa sitten keksin, että minä vaihdan tavarat itselleni.

Aloin riisuuntumaan parakissa. Ensin esiliina ja pikku mekko jotka taittelin huolellisesti pöydälle, sitten lohenvärinen aluspaita jossa oli sukkaremmit, puuvillaiset alushousut, pitkät puuvillasukat ja lopuksi asettelin pienet kuraiset ja kuluneet kenkäni vaatepinon viereen sekä valkoiset rusettinauhani jotka kiinnittivät uppiniskaiset hiukseni.


Seuraavaksi asettelin kuulakärkikynät korva taakse, olin nähnyt kuinka isäni piti aina holkkitupakkaa, Saimaata tai Työmiestä korvan takana ja toimin samoin. Sokeritoppa kainaloon ja pelikortit kädessäni lähdin aarteineni kotiin, nakupellen asussa. Äitini tuli puolessa matkassa vastaan hän oli etsinyt minua jo kaikkialta pihapiirissä ja arvasi, että olen tapani mukaan pahoilla teillä. Äitini järkyttyi syvästi alastomuudestani ja tavaroista joista hän heti tiesi, että ne eivät kuuluneet minulle.

Selkäsaunahan tästä kaikesta koitui ja näin minä opin, että ei edes VAIHTAMINEN kannata.

Pink Martini - Amado Mio


maanantai 8. huhtikuuta 2013

LIIAN LYHYT ELÄMÄ

Kuva: Vaxman
Kävin pitkänäperjantaina Hietaniemen hautausmaalla morjestamassa ystävääni, opettajaani, innoittajaani, isäni korviketta ja elämäni parhainta työantajaa Kari Oras Rimailaa, (02.08.1943-12.05.1989). Tajusin haudalla seistessäni, että olen jo 24 vuotta käynyt säännöllisesti Karin haudalla eikä ikävä ole näiden vuosien kuluessa hellittänyt. Aika on kulunut järkyttävän nopeasti.
On hienoa, että olen saanut tuntea näin vaikuttavan ihmisen, että en voi unohtaa häntä koskaan.

Teimme Karin kanssa 11 vuotta duunia yhdessä. Tappelimme välillä aivan helvatusti, koska meillä oli molemmilla omat näkemyksemme, Rimalismi vastaan Tšupukismi. Mikäli en haastanut riitaa jostain duuniasiasta Kari epäili, että koko juttu ei kiinnostanut minua.

Karin läheinen ystävä, elokuvaneuvos Hans Waldemar Haataja nukkui pois 26.12.2012. Hansu oli kuolessaan 80-vuotias eli ihan miehen iässä. Rimailan haudalla kävijät vähentyvät vääjäämättömästi vuosi vuodelta, pelkäsin jo tässä taannoin, että oma aikanikin oli tullut muuttaa toiseen hiippakuntaan.

Hansu ja Kari viettivät kesäisin ns. "Mielenterveyspäiviä" Hansun mökillä, Puulajärvellä.
Kerran kysyin Karilta, että: "Mitä te oikein puuhaatte koko viikon siellä mökillä." Kari vastasi, että: "Ei mitään, ei me edes puhuta toisillemme." Jostain syystä tämä juttu jaksaa naurattaa mua edelleen.

Mielikuvitusmaailmassani näe Karin ja Hansun istuskelevan taivaallisessa baarissa parantamassa maailmaa ja odottelevat minua, mutta toivottavasti siihen jälleennäkemiseen menee vielä monta vuotta.  Toivon myöskin, että osaisin elää tämän jäljellä olevan elämäni siten, että pääsisin "vihannoiville niityille" ystävieni seuraksi. Haluaisin niin mielelläni uskoa, että kuolema on vain siirtymistä toisenlaiseen todellisuuteen vaikka uskoani päivittäin horjutetaankin.
Harvardin yliopistossa opiskellut aivokirurgi Eben Alexander, on kuitenkin vahvistanut uskoani kuolemanjälkeiseen elämään. Alexander on kirjoittanut Newsweek-lehdelle esseen, jossa kertoo kirjastaan Proof of Heaven. Newsweekin esseessä hän kirjoittaa käyneensä paikassa, jossa oli "vaaleanpunaisia, pehmeitä pilviä sekä hohtavia olentoja".

Vastapainoksi Eedenin puutarhalle uskon tietenkin myös Manalaan. Veikkaan, että Helvetin väestönkasvuongelmallekin tarvittaisiin kohta jos jonkinmoista ratkaisua.
Jos olisin "vanha vihtahousu" aloittaisin jo nyt  Helvetin laajentamisen, perustaisin uusia itäisiä-, läntisiä-, pohjoisia- ja eteläisiä piirejä, joihin voisin sijoittaa jatkuvasti kasvavan täysien kusipäiden paljouden. Vaikka välillä vaikuttaa siltä, että maapallo muuttuu ihan omalla painollaan Helvetin liitosalueeksi.

Mikäli et ole heikkohermoinen voit tehdä tästä linkistä "kuolema-testi", testin niin saat tietää milloin kuolet. Testi kertoo tarkan kuolinpäiväsi lisäksi sen mihin todennäköisemmin menehdyt. Oma kuolinpäiväni testin mukaan on 07.06.2045, mutta kuolinsyy jäi mysteeriksi. Elän siis 93-vuotiaaksi joten eihän tässä ole hätiä mitään.

Rimailan suosikki muusikko oli Leo Sayer. Siihen maailmanaikaan kun me teimme duunia yhdessä autoissa soitettiin C-kasetteja ja kännykät olivat auton akun kokoisia. Eräällä kuvausmatkalla kuuntelimme tätä "when i need you" biisiä kymmeniä kertoja kun Kari oli nauhoittanut kasetin molemmat puolet täyteen sitä. Linkistä voitte fiilistellä 80-lukua ja vain arvata kärsimykseni kun kymmenes soittokierros oli menossa.

Leo Sayer - When I Need You




torstai 4. huhtikuuta 2013

PÄIVÄN KUVA


Näin vaikuttavaan näkyyn voi törmätä aamuauringon loisteessa matkalla työpaikalle. Ihania "talitiaisia".
Kyllä kamerakännykkä on mahtava keksintö voi taltioida kaikkea kivaa, ilman sitä tämäkin olisi vain pelkkä muistikuva. Niin ja kyllä se kesä on tulossa sen tietää siitä kun yhtään kadunpätkää ei voi kulkea ilman, että ei joutuisi väistelemään rakennustelineitä.