keskiviikko 4. toukokuuta 2011

ROBOTTIKÄSI




Onneksi minulla on tämä julkinen päiväkirja, jonne voin valittaa, kun  Fengshuit ei ole oikein kohdallaan.
Tämä päivä ei ole ollut yhtään eilistä parempi. Edes omat vitsit ei naurata.

Toissapäivänä tapasin ystävättäreni kadulla joka kysyi, että: ”Oletko sä nyt invalidi?”
Menin kysymyksestä aivan tolaltani ja mietin: ”Mikä oikein on invalidin määritelmä?”

En ole koko toipilasaikanani tullut ajatelleeksi, että talvisesta kaatumisestani saattaa jäädä minulle pysyvä haitta-aste.
Ystäväni viattomasta kysymyksestä seurasi minulle parin päivän alakulo.

Luulin kaatuessani, että selviän iltapäivällä duuniin, mutta sitä iltapäivää ei ole tullut vieläkään ja muutama kuukausi on jo tapaturmasta kulunut. Nyt minun pitää näköjään varautua myös pysyvään haittaan, joka ei ole tullut aiemmin edes mieleenikään.

Tunnen päivittäin oloni typeräksi, kun joudun fysioterapeutin ohjeiden mukaan mm. konttaamaan lattialla, puristelemaan pientä kumipalloa ja tekemällä kummallisia liikkeitä kepin kanssa.

Käsi on kuitenkin näillä vippaskonsteilla tervehtynyt pikkuhiljaa ja pystyn jo yhtä ja toista tekemään oikealla kädelläni. Toipumisen hitaus on kuitenkin minulle myrkkyä, koska olen ”äkki nyt viiniräpäleitä” – tyyppi.

Pikkuinen Miikka-poika oli kysynyt äidiltään, että: "Onko se Tšupukka nyt robottikäsi?" Hän oli kuullut, että olkapääni on titaania ja ruuveja puolillaan. Äiti voi näyttää ylläolevaa fotoani Miikalle, siinä on pojalle todistetta kerrakseen ja mä olen varmasti Miikan silmissä sankaritar.
Pikkumiehen loistava kysymys, sai minut edes vähän nauramaan. Kiitos, että sain valittaa nyt lähden taas kontaamaan.

Chris Thomas King - Ghetto Child

7 kommenttia:

  1. Se on taideseuralainen tässä "moi" ja väsyttää niin etten jaksa miettiä noita, että miten sillä "open iideellä" taasen kirjaannuttiin sisään. Noi blogit ei oo mun vahvin juttu. Mutta pakko pitää "jotain palstaa pystyssä". :))

    Kuitenkin sanottavaa jäi tuosta kirjoituksestasi nyt illan myöhäisinä tunteina ja on kova tarve kommentoida! Ensinnäkin tuo konttaaminen lattialla, meikäläinen on sitä harrastanut päivittäin joka ilta tai ainakin joka toinen ilta viimeisen about 30 vuoden ajan. Se on ehto että ylipäätänsä mitenkään pysyy selkä siinä kunnossa että pääsee sangystä ylös ja ettei polvi rusahtele liikaa. Minulta meni polvi "ei luistelu kuntoon" jo 17-v. Kyllä sillä suoraan pääsee eteenpäin mutta nykyään jopa liukkailla saa tehdä ankarasti valintoja että A) uhraudunko ja sen seurauksena todennäk. pääsen ambulanssilla suoraa soittoa "polven paikalle laitto"-klinikalle B)pysynkö visusti sisällä liukkaat ajat päätä ulos laittamatta. Tänä talvena valitsin B) kun viime talvena rusahti niin pahasti, että luulin, että rusahti viimeisen kerran. Joten tuo konttaaminen lattialla, pallot/narut ja erityisesti venytykset aloitettiin jo kauan sitten ja loppua ei näy. Tänään muuten vielä tekemättä! Aion vähän jumpata polvea. Se kiittää kauniisti huomen aamulla. Venyttelyt ovat siis auttaneet! Ainoa itse asiassa, mikä on auttanut. Minulle siitä jää kroppa ainakin tosi hyvälle mielelle. Ja polvi on ollut tämän talven liukkaita varoen ja lattialla jumppaamalla hyvä!

    Noista enemmän tai vähemmän ilkeistä "tökkäilyistä" sitten ... Minä olen päässyt vertailemaan teollista miesvaltaista työelämää itsenäisen taiteilijan elämään, jossa ei paljoa kommunikoida muun kuin sen taulun kanssa. Molemmista siis kokemusta ja jälkimmäisessä olen havainnut, että niitä "kohteliaisuuksia" tulee jatkuvasti, täydellisinä ryöppyinä ja tiheään tahtiin. Monesti miettii haluaako lainkaan käydä katsomassa kasvotusten muita taiteilijoita. Teollisuudessa samaa en ole huomannut! Erityisesti noita "tökkäyksiä", joista sinäkin kerroit, kuulee siis muilta kanssa-taiteilijoilta, joka suuresti ihmetyttää. Onko heillä tarve luututa toinen mahdollisimman alas pohjamutiin, että jos kyseinen henkilö sattuu olemaan heikko, niin sinnehän se lakaistuu armotta. Miksi tuollaista haluaisi joku tehdä taidemaailmassa ylipäätänsä?, ja nyt tarkoitan toinen taiteilija toiselle. Eikö parempi olisi vetää jollakin lailla samaa köyttä ja siten edetä eteenpäin, toinen toisen tukemana? Mutta vielä mitä, tuntuu, että ihan pienellä naurettavalla detaljiilla yritetään liipaista matto alta ja tuntuu, että se tehdään joidenkin toimesta siksi, että saisi itselleen vaan enemmän tilaa. Strategia on hieno: kun pyyhkii toisen pois rinnalta, niin sittenhän on tila itselle ja omille taideteoksille valtaamassa duupatun tilan. Loogista, eikö?

    VastaaPoista
  2. ..kommentti jatkuu, sanoi bloggeri että saa laitta vain 4096 merkkiä kerralla:

    Ihan lyhyessä ajassa olen kokenut useampia tällaisia tilanteita. Ei olisi uskonut, keltanokka kun olen tällä alalla. Viimeisin erityisesti, mihin viittaan tapahtui harrastelija tyyppisessä näyttelytilanteessa, jossa kimppuuni hyökkäsi verisin hampain yksi "bulldoggi" ja asiana hänellä oli yksi hänelle kuulumaton pieni seikka ...
    ukko-valtaisilla teollisilla työpaikoilla ei vastaavia edes ole. Viimeisimästä harrastelija näyttelykokemuksesta olenkin päätynyt siihen tulokseen, etten osallsitu yhteisnäyyttelyihin enää tämän porukan kanssa. Siinäpä mietittävää, osallsituako vai ei? Mutta jos valinnan varaa on miten ja missä laittaa näyttelyä pystyyn omille töille, niin se toki helpottaa vastausta edelliseen kysymykseen. Entä menettääkö siinä nyt niin paljon jos heidän kanssaan ei enää osallsitu vastaavaan näyttelytapahtumaan! Toisaalta porukka on iso ja isossa porukassa yksi bulldoggi on kuin herne säkissä. Kaksi näyttelyä olisi tiedossa, joista siis harkitsen pois jäämistä, yksi taasen tiedossa toisen porukan kanssa, ulkomaisen sellaisen, on jo toteutumassa.

    Olen aivan äimän käkenä edelleenkin 2 kk tapahtuneesta "bulldog"-episodista ja ilmeisesti vastaavanlainen käytös on jotain, mitä koulukiusatut kokee. Arvelisin. En tiedä, kun en ole koulukiusattu ollut koskaan. Minua on vaikea päästä kisaamaan varsinaisessa kiusaamis-mielessä, kun taidan antaa vasenta koukkua jo ennekuin kerkiää aukaiseen suunsa. Höh, uskokaa pois (te jotka jaksoitte lukea tänne asti) sekään ei ole hyväksi. Olen yrittänyt opetella hitaampia menetelmiä. Mutta vanha oppii hitaasti, tavat on jo pinttyneet. Yleensäkin oon samanlainen nopeasti kaikki ja heti. Maalausprosessissa yritän kokoajan hidastaa vauhtia.

    Nyt sanoin, mitä jäi hampaankoloon. Että tervetuloa vaan taidemaailmaan!

    Pitkälle tuntuu tämä miun kommentti, kun laatikko on näin pieni mihin kirjoittaa. Viime aikoina en ole huolinut paljoa pilkkusäännöistä tai kieliopeista, ikuinen järräpää kun olen, mutta yritän tehdä tekstistä silti lukukelpoista.

    Loppuun vielä, että en olisi uskonut että näin pitkään jäi vaivaa liukastumisesta. Kyllä se silloin kun luin blogiasi vuoden vaihteessa vaikutti harmittomalta ja joka paranisi.

    VastaaPoista
  3. Oho! Tätä voisin jo kutsua palauteeksi :) Kiitos paljon Taidesuralaiselle.
    Niistä kuittailuista sen verran, että en usko ihmisten pohjimiltaan tarkoittavan pahaa, ovat ehkä vain uteliaita asian suhteen ja valitsevat huonosti sanansa. Sellaista sattuu, itse kullekkin. Olin tuona päivänä erityisen herkällä mielellä ja ulkona kadulla, missä en nykyään tunne oloani kovinkaan turvalliseksi. On varsin typerää pelätä kuivalla säällä, asfalttikadulla mutta niin on vaan asiat. Pelko jäi ja se teki minusta "mummon" kertalaakista. Mitä paranemisen hitauteen tulee, se on yllättänyt minut mutta lääkäri selitti, että olkavammat ovat vaikeita ja paranevat hitaasti. Asiat ovat jo kuitenkin paremmalla puolella, pystyn tekemään jo yhtä ja toista mutta paljon on juttuja mihin käsi ei taivu, kuten tukan kampaaminen, voiko hankalampaa olla.Uskon, että ensi helmikuussa olen jo hyvässä vedossa :)

    VastaaPoista
  4. Jotkut asiat vievät aikaa ja odottaminen on kidutusta...
    Hieno juttu, että konttailu on tehonnut :)

    VastaaPoista
  5. Se on aika merkillistä, että kenkiin laitettavia liukuesteitä ei yhteiskunnan puolesta sen enempää markkinoida, koska se poistaisi talviset kaatumiset lähes kokonaan. Itse olen käyttänyt niitä jo useita talvia, eikä tarvii enää pelätä kaatumisia. Liukuesteiä on monenlaisia, järeämmistä sirompiin citimalleihin, kengän etu- ja takaosaan laitettavia ja koko pohjan pituisia. Eikä hintakaan päätä huimaa, kun ottaa huomioon, että miten "kalliit" vahingot niillä voi estää. Ne liukuesteet maksaa 5-25 euroa. Markettien retkeily- / urheiluosastoilta saa halvimmalla.

    VastaaPoista
  6. Kyllä on tarkoitus ensi talvena hommata liukuesteet ja monet ystävänikin aikovat tehdä sen. Olen elävä esimerkki kuinka voi käydä kun ei ole suojautunut kaatumiselta. Liukuesteet pakollisiksi ja kypärä päähän parvekkeella :)

    VastaaPoista

Yksilöllistä huomiota Tšupukalle voit jakaa täällä!