torstai 27. elokuuta 2009

MOTO GUZZI 750


Vielä on kesää jäljellä, joten moottoripyöräilijöiden deittailu jatkuu ja saan uusia kokemuksia, sekä miehistä, että pyöristä.

Kuluvan viikon maanantaina testivuorossa oli italialainen moottoripyörä. Moto-Guzzin, Nevada Classic 750. ( + suomalainen Matti.)

En pysty sanomaan kummasta tässä pyörämallissa on kysymys, matkapyörästä vai customista.

Ehkä tämä Moto-Guzzin malli on joustavasti molempia?

Opin taas uuden asian moottoripyöräilystä. 

Rautaperseen lisäksi, tarvitaan myös lämpimiä vaatteita ajelulle. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun päivällä tarkenee vähemmissä, mutta illat ovat kylmiä.

Heti kun aurinko on laskenut alkaa vilu hiipimään kostean, kalseana iholle.

Kuljettajalla oli goretex puku, mutta omani osoittautui aika sopimattomaksi iltalenkkiin. Nahkatakki, huppari, farkkuyhdistelmällä ei pitkälle potkita, kun iso valo taivaalla sammuu.

Deittini, Matti oli kuitenkin kohteliaasti varannut minulle lisävaatetusta ja ne tulivat tarpeeseen. Matti oli ostanut minulle jopa käsineet, vaikka minulla oli omat lampaannahkaiset mukana. Matin hommaamat olivat kuitenkin järkevämmät, omani muistuttivat lähinnä iltapukuun kuuluvia asusteita.

Kauheasti ihmettelin ajokkiamme, että onpa kumma moottoripyörä, kun ei ole ketjuja ollenkaan? ( Olen HD-tyttö)

Omistaja kertoi, että pyörä on kardaanivetoinen. Prätkän tavaramerkki on pitkittäin runkoon sijoitettu, V2-moottori.

Kuljettajani kertoi, että, Moto Guzzi säästää kuluja asentamalla samanlaista V2-moottoria useampiin malleihin. Moottorihan se on pyörän sydän ja ilmeisesti tämä V2 on hyvä sykkeeltään.

Vuoden 2006, vuosimallissa on myös sähköinen ruiskutus järjestelmä.

Ulkonäöltään pyörä edustaa ajatonta klassikkoa ja pinnapyörät olivat mielestäni erityisen kauniit.

Ajelimme mutkateitä kohti Fiskarsia, minne emme kuitenkaan koskaan löytäneet.

Tiet oli huonosti merkittyjä ja emme ilmeisesti osanneet lukea ihan tavallista tiekarttaa.

Navigaattori olisi poikaa, kun lähtee ajelemaan tuntemattomia reittejä.

Täytyy sanoa, että Spaghetti-pyörä oli parhaimmillaan juuri sellaisilla ajo-osuuksilla, kuin kiemurainen Kuninkaantie, vanha postireitti, jota 1300-luvulla kulkivat kuninkaat ja heidän kuriirinsa.

Nykyään siellä ratsastavat motoristit, nahkahaarniskoissaan, hakemassa jännitystä elämäänsä.

Luonnehtisin Moto Guzzia kevyeksi, ketteräksi ja nopeaksi. (kuivapaino n. 184 kg)

Minusta tämä pyörä sopisi hyvin näistä kolmesta syystä myös naiskuskille. Istuimet ovat  minulle sopivalla korkeudella, samoin jalkatapit.

Pyörä on kuitenkin ihan varmasti rakennettu suurille vantterille miehille, eikä tällaisille kääpiöille, vaikka ergonomia olikin minulle toimiva.

Takana istujalla oli makoisat oltavat, koska penkki oli hyvin muotoiltu ja pehmeä. Selän takana oli pieni noja, jonka kuljettaja oli pehmustanut, että se ei tuntuisi epämiellyttävältä. Välillä unohdin, että istuin moottoripyörän kyydissä. Meno oli yhtä tasaista kuin olisi istunut avo-autossa. Nevadassa on kunnon iskunvaimentimet.

Matkalla tuli vastaan kundi, joka oli pukeutunut iloisen kirjavaan tiukkaan nahkapukuun ja ajeli kaarteessa vastaan polvi melkein maata nuollen..... Olen aina ihmetellyt kahvila ”Mutterilla” tätä värikästä nahkahaalari jengiä, joilla on puvun sellassä ”tuulen halkojat” ja  polvissa puurolautasen kokoiset  ”syndit.” Nyt en enää ihmettele tätä ”suojapukua", kun näin miten papukaijapuvussa kaarteet ajetaan.

Neljän tunnin kruisailun jälkeen menimme Ursulaan iltakahville ja kun ohitimme ”Mutterin” n. 21.50 huomasin, että ”monivärilurit” olivat kokoontuneet  joukkona kahvilan terassille. Loin kaihoisan silmäyksen ”kyykkypyöriin” koska sellainen on vielä testaamatta, mutta seuraavat treffit minulla on miehen kanssa, jolla on oma lentokone. Repikää siitä!

Hauskaa viikonloppua ja kiitos Matille!


sunnuntai 23. elokuuta 2009

THE UNIFORM PROJECT



Seuraan, hauskaa projektia, joka on alkanut toukokuussa 2009. Idea on seuraavanlainen. Sheena Matheiken, New Yorkin, Brooklynista, pukeutuu yhden vuoden ajan samaan mekkoon joka päivä.


Mekkoja on kuitenkin tätä hanketta varten valmistettu 7 samanlaista kappaletta, yksi kutakin viikonpäivää varten.
Jujuna on se, että vaatteen pitäisi näyttää päivittäin erilaiselta. Tässä astuu mielikuvitus peliin ja sitä näkyy löytyvän.



Koruilla, asusteilla yms. tarvikkeilla, tämä yksinkertainen musta leninki, on saatu näyttämään näinä kuluvina kuukausina hyvinkin eri näköiseltä.
Asu on suunniteltu siten että, sitä voi käyttää sekä etu- että takaperin.


Mekko on edestä napitettava, joten sitä voi myös käyttää avoimena. Vaate on valmistettu kestävästä ja hengittävästä puuvillasta.


Mekon on suunnitellut Eliza Starbuck.
Lukijat voivat halutessaa  tehdä lahjoituksia tähän projektiin. Maailmanlaajuista näkymää esim.suomalaisille, korusuunnittelijoille.

The Uniform Project liittyy hyväntekeväisyys kampanjaan nimeltä Akanksha’s School Projec.

tiistai 18. elokuuta 2009

PISSAA PÄHKINÖISSÄ


Kävin tänään asioimassa Kaffecentralenissa. Tiskillä sattui hassu välikohtaus, kun eräs miesasiakas otti vahingossa paljain käsin  Biscotin, lasipurkista.
Barista, Ulrika hermostui asiasta oikein kunnolla ja sanoi, että hän joutuu heittämään tästä syystä loput Biscotit roskikseen.
Ulrikan mielestä olisi pitänyt käyttää kahvileipien noukkimiseen, siihen tarkoittettuja atuloita.
Kysymyksessä oli kotikahvilani ja minä olen jo tottunut talon sääntöihin, mutta vieras meni vähän hämilleen ja oli luonnollisestikin virheestä häpeissään.
Ystäväni Ami, ryhtyi keventämään tilannetta ja kertoi aivan uskomattoman stoorin, jonka hän oli lukenut muutama vuosi sitten lehdestä.
Tarina kertoi täsmäiskusta erään lentokentän busines loungen, maapähkinäkulhoon?
Tutkijat olivat löytäneet  pähkinöistä jäämiä, useiden eri henkilöiden virtsasta! Ihmiset käyvät WC:ssä, roiskivat kenties käsilleen, eivät pese asiointinsa jälkeen handujaan ja kouraisevat sen jälkeen pähkinäkulhoa. 
Avot, ajattele tätä kun syöt seuraavan kerran pähkinöitä baaritiskillä!


sunnuntai 16. elokuuta 2009

KAMERAJALUSTA


Törmäsin Porvoon reissulla ongelmaan, johon olen etsinyt kauan ratkaisua.

Tarvitsen nimittäin pienen kameranjalustan, jonka voin ottaa matkoilleni mukaan, ja joka mahdollistaa kuvien oton siten, että kumppanini pääsee myös kuvaan, eikä aina tarvitsisi vaivata ohikulkijoita napsaisemaan otosta.

Ratkaisu löytyi!

MonsterPod  täyttää toiveeni. Se on tyylikäs, painovoimaa uhmaava kolmijalka...

Tämä mini lisäosa Canoniini, mahdollistaa ja helpottaa myös omakuvien ottamista.

Avaruusaluksen näköinen laite pysyy kiinni erilaisissa materiaaleissa, kuten

Tiiliseinissä ja puupinnoilla. Luetteloituna on ainakin1000 erilaista asiaa, mihin jalusta kiinnittyy.

Keksijän Randel Byrdin mukaan jalusta nimettiin, MonsterPodiksi, juuri siitä syystä, että se tarttuu moniin pintoihin.

Esim: marmori, sementti, teräs, kivi, lasi, aidat, pylväät, kivilevyt jne...

Laite toimii yhtäläisesti lämpimällä tai kylmällä säällä, eli sitä voidaan käyttää myös talvella, ulkokuvissa.

Pintojen pitää kuitenkin olla kuivia, kiinnitys ei onnistu märkään alustaan.

Mikäli aiot kiinnittää kotona kameran vaikka kattoon, pieni varoituksen sana lienee paikallaan. Elastisesta jalustanpohjasta jää nimittäin punaisia länttejä.

Jalustan pohja on sinänsä helppo putsata haalealla vedellä, mutta jäämät huonekaluissa yms. Pinnoissa voi olla työläitä putsata.

Kuvanottamista ei kannata kauan tuumia, koska  jalustan kestokyky on noin 10 minuuttia kerrallaan. Vakaalla tasolla luonnollisestikin pito on pidempiaikainen, jopa tunteja.

Et voi kiinittää jalustaa ihoosi, siinä se ei pysy. Pohjamassa jalustassa on myrkytöntä ja lapset voivat turvallisesti vaikka leikkiä tällä "Ufolla".

Pidän tästä laitteesta, koska se mahdollistaa kuvien ottamisen sellaisissa paikoissa, mihin tavallista kolmijalkaa on vaikea saada. Lopputuloksista tulee paljon luovempia, kun voit etsiä uusia kuvakulmia.

Todella maaginen apu, koska sen voi myös kiinnittää ylösalaisin.

Jalustassa on patentoitu viskoosielastinen polymeeri pohja.

Se on kuin muovailumassaa mutta jäykempää. Kameran saa tämän kovan joustavan massan ansiosta todella jämäkästi kiini.

MonsterPod,  tukee lähes kaikkia kompakteja digitaalikameroita, joiden paino on alle 300 grammaa.

Jalusta itsessään painaa noin 170 grammaa.

Sitä voi kuljetella pienen kokonsa vuoksi, vaikka käsilaukussa tai takin taskussa.

Amazon myy, Monster Pod MPX01C Tripod Stand, hintaan $ 24,99.

Jos olet yksin kotona, älä kokeile tätä!


torstai 13. elokuuta 2009

BIKER MAMA


Voi WITTU....joo...o, pakko sanoa ruma sana ihan ääneen, ensimmäisen kerran täällä blogissani.

Olin tänään nimittäin kruisailemassa hra Kilimanjaron” kanssa.

Miehen jonka kengän numero on 52 ja vaatekoko luonnollisesti ihan himmee!

Treffit oli Kaivarin “Mutterilla.”

Pettymykseni tapaamisemme alkumetreillä oli suuri, koska Jonen, Triuph (Rocket III) oli edelleen huollossa!

Ollut jo kuusi viikkoa. Grrrrrrr. 

Pyörä, jolla toivoin saavani tyypit on, 2300 kuutioinen, (ei kai sellaisia olekkaan?) 

Olisin halunnut sikana, britti-kyytiä, mutta jouduinkin “matka-HD:n” satulaan. 

Pärkele!,  #!?!&%#

Sakke Järvenpää, runkun pyörän annoit  varalle, vaikka mies kertoi aikovansa treffeille!

(Rocket on huollossa H-D Centerissä.)

Olen aina pitänyt Harrikoista, mutta eka kerran oli sellaisen perkeleen vempaimen kyydissä, että toista kertaa en mene!

Takaistuin oli nimittäin niin hiton liukas, että minun pennin korppuni, jota jotkut perseeksi kutsuvat ei pysynyt ajon aikana paikallaan, vaan liukui uhkaavasti kohti rekisterikilpiä.

Pahinta oli loivat ylämäet ja kaasutus, tunsin kuinka valuin päin Asfalttia..

Pelastukseni olivat satulalaukut, jotka antoivat sen verran tukea, jaloilleni että pysyin kyydissä, sinnittelemällä, Porvooseen saakka.

Siellä mietin pitkään, että pitäisikö tulla bussilla kotiin. (kuulen tänne asti kuinka Jäbä nauraa.) 

Lisäksi se, että satula oli paska, kuskini oli niin iso, että U-luu meinasi haljeta. En pystynyt levittämään jalkojani sellaiseksi auraksi, kuin mukavuuteni takia olisi ollut tarvetta, koska ne ei kertakaikkiaan avautuneet tarvittavaa määrää.

Miehestä kiinni pitäminenkin osoittautui lähes mahdottomaksi, koska kipu oli aivan sietämätön, avatessani käsivarsieni otteen niin avoimeksi, kuin se käytännössä oli mahdollista.

Tie Porvooseen oli kuitenkin motoristin unelma. Mutkaa, mutkan jälkeen, ihania kallistuksia oikealle ja vasemmalle, sekä ilmakin suosi, eli siitä pisteet.

Illan deittini oli järjestänyt ilmeisesti ilokseni extraa, koska paikallinen jätteiden kuljetusauto ajoi kilometri tolkulla edellämme, levittäen sulotuoksujaan. Kaahailikin ja se minua erityisesti nauratti.

Olen myös hyvin iloinen, että virtsanpidättelykykyni on hyvä, koska muuten olisin kussut housuuni, Helsingin ihanilla mukulakivikaduilla, Kiitos Hd:n iskunvaimentimien. (HUONOT)

Paikat ovat myös ihme kyllä jäljellä hampaissani, jota on todella vaikea uskoa, kun ajattelee mitä tänään olen käynyt läpi.

Mielipiteeni matka HD:sta (Electra Glide),  traktori se on eikä mikään moottoripyörä!

Elämäni on kuitenkin edelleen niin ihanaa, että voisin sanoa olevani kateellinen itselleni.



maanantai 10. elokuuta 2009

HÄÄHUMUA

Olen viettänyt täydellisen viikonlopun Keski-Suomessa, Viitasaarella.

Ystävieni, Tuiskun ja Antin häitä tanssimassa, Anttilan tilalla.

Aurinkorannikon pappi vihki parin avioliittoon.

Vihkiminen suoritettiin laiturilla, joka lepäsi Keitele järven tyynessä sylissä.

Morsiuspari oli kuin espanjalaisesta elokuvasta ja häävieraat vastaavasti suomi-filmistä.

Minua itketti, enkä muista mitään tapahtumia heti vihkimisen jälkeen.

Palasin takaisin omaksi itsekseni vasta kun siirryttiin juhlapaikalle eli Anttilan riiheen.

 

Vieraita oli olettamukseni mukaan lähemmäs kaksisataa ja hääateria oli katettu vanhaan rakennukseen, jossa oli joskus puitu viljaa. Tilaa oli siivottu n. puoli vuotta juhlakuntoon.

Katselin hienoja vanhoja esineitä, rekiä, ankkureita, rautasänkyjä, pesusoikkoja yms. Tavaraa oli paljon ja ne oli aseteltu riihen seinille, silmänruuaksi.

Luonnonkukat koristivat juhlapaikkaa ja kynttilänvalot loivat lisätunnelmaa elokuiseen iltaan.

Häihin kuului, ruokailun, kakun ja puheiden lisäksi myös tanssit. Pikkiksen bändi Espanjasta, vauhditti askeleita loppu illan.

Minä en osaa tanssia, joten leikin lasten kanssa ja tutustuin ihmisiin.

Sain paljon uusia ihania ystäviä ja kutsun jopa salaperäisen "Leccu-jengin" illallisille. Tosin kutsussa on ”vitutus pykälä”, eli jos joku ei tykkää minusta, en ehkä pääse mukaan. Säännöt on kuitenkin sääntöjä ja siihen on tyytyminen.

Asuin Hotelli Pihkurissa, jonka rannassa kävin uhraamassa talviturkkini, kun palasin bileistä majapaikkaani, Viitasaaren keskustaan.

Kävin unilääkkeeksi kuuntelemassa vielä hotelin yökerhossa esiintyvää, Rock in Ganes bändiä.

Ajattelin mennä naimisiin kitaristin kanssa, mutta tyypillä ei ole kyllä vielä tietoakaan aikeistani.

Onhan tässä tietenkin ongelma, että jos ei äijällä ole prätkää, niin ei ole mitään tulevaisuutta liitolle.

Kilpailijoitakin minulla oli aika paljon. Paikallisia kaunottaria, jotka heiluttelivat lanteitaan lavan edustalla, nuoruuden innolla ja siiderin voimalla.

En kuitenkaan ole koskaan antanut moisen lannistaa itseäni, olen uskonut juroon viehätysvoimaani. Terveisiä vaan Mänttä-Cityyn!

 

Sitten vielä sellainen pikku juttu, että voitin lotossa ja kupongin ostin Viitasaaren, Ärrältä.

Tiesin jo ostaessani, että näin tulee käymään. Voitto on vielä kuitenkin lunastamatta.

 

Hetki sitten poikkesin vielä ”Mutterille” iltakahville ja Kilimanjaron kokoinen mies tuli kysymään, haluanko lähteä hänen kanssaan torstaina ajelemaan?

Tarjolla olisi tällä kertaa Triumphin kyytiä, ja kysymyksessä on Rocket III. Käsittääkseni se on suurin sarjavalmisteinen moottoripyörä eli 2300 kuutioinen. Tuskin pienempi pyörä sitä karpaasia kannattaisikaan! Mielestäni brittipyörä on mukavaa vaihtelua Harrikka kyydeille. Ja vaihtelu virkistää, sanotaan.

Tietenkin lupasin lähteä ajelulle, koska elämä on yhtä seikkailua ja minulle niitä näköjään siunaantuu, SEIKKAILUJA MEINAAN.


perjantai 7. elokuuta 2009

MADONNA

Kiitos eilisestä, työantajilleni ja työtovereilleni. Oli hieno konsertti. Lontoon avustajani, Jaska pyysi myös muistuttamaan, että MADGE ei suinkaan keksinyt "Vogueta", sen voitte omin silmin todeta tästä ikivanhasta, Malcolm Mc Laren videosta.
Hauskaa viikonloppua.



tiistai 4. elokuuta 2009

APUA, LOMA LOPPUU!





Uusia naamoja on ilmestynyt lukijoihini. Todella mahtavaa ja tervetuloa, Tiina.

Vakkareita on jo 19:sta. Kommentoikaa kirjoituksiani ja piristäkää elämääni, kuten minä teidän.

Viimeistä viikkoa viedään kesälomastani ja se aiheuttaa lievää ahdistusta.

Akut on kyllä tullut ladattua ja tunnen itseni virkeäksi.

En ole tehnyt lomallani mitään vasten tahtoani. Paitsi eilen ”Mutterilla” luovuin korvapuustistani, kun ”tappaja varpuset” hyökkäsivät sormilleni.

Se oli kyllä omituinen kokemus. Viisi pikkulintua teki atakin pullani kimppuun!

Pelästyin ihan hirveästi.

Onneksi pöytääni tallusti vuoren kokoinen setä, syömään jäätelöä. Pyysin häneltä heti suojelusta.

Setä totesi että: ”Kohta varmaan sataa, kun näkyy olevan musta pilvi takanamme”.

Minä sanoin että: ”Minä määrään täällä, joten ei sada”.

Kaksi minuuttia sanoistani satoi oikein kunnolla muuten kirkkaalta taivaalta, mutta musta pilvi oli siirtynyt suoraan päämme päälle, auringon eteen.

Totesin pöytäseuralaiselleni, että Jumala halusi taas näyttää minulle, kuka täällä oikeasti määrää.

Tästä päivästä lähtien, on kesän ainoat sovitut ohjelmanumerot. Madonnan konsertti, jonne lähden kohta ja viikonlopulla häät, Keski-Suomessa.

Elokuusta pidän siksi, että illat ovat pimeitä ja lämpimiä. Nautin kynttilöiden valosta, ihanassa kodissani ja kuuntelen Aki Wallia, joka häärää DJ:nä Facebookissa.

Akin musa herättää muistoja, hullusta nuoruudestamme ja kun väsyn 80-luvun, tekno jumputukseen siirryn, Saaran (Soisalo) rauhoittaviin valintoihin.

Hyvää yötä rakkaat lukijat, tulen tänään myöhään kotiin. Päivän biisi on vähän maltillisempi valinta Akilta, biisi on suosikkki elokuvani tunnussävel.Carlos sauran "Cria Cuervos" ja  "Porque Te Vas"

 

sunnuntai 2. elokuuta 2009

JUNYA WATANABE

Pariisin muotiviikoilla esiteltiin Junya Watanaben,

autumn/winter 09/10, kokoelma.

Toppatakit ovat järisyttävän mageita. Mikäs niissä olisi ottaa talvea vastaan mutta veikkaanpa, että ovat melkoisen hintavia.

Junya Watanabe on japanilainen muotisuunnittelija. Hän on syntynyt Fukushimassa, Japanissa 1961.

Junya valmistui Tokion, Bunka Fashion Collegesta, 1984.

Valmistuttaan hän aloitti oppisomiskoulutuksen, Comme Des Garçonsilla ja pääsi Rei Kawakubon suojatiksi.

Vuonna 1987 hänet ylennettiin suunnittelijaksi, neulelinjalle.

1992 asti hän on toiminut omalla nimellä, Comme Des Garçonsilla.

Junya, kuten hänen opettajansa Rei Kawakubo, ovat tunnettuja innovatiivisista ja erottuvista vaatteista.

Watanabea pidetään “Tekno Coutures” suunnittelijana, joka luo epätavallisia, morerneja vaatteita teknisistä materiaaleista.

Suomessa Helsinki 10, myy JW:n vaatteita.